Training for ….

Karmeassa takatalvikelissä klo 7 salille. Kymmeniin vuosiin en ole näin aikaisin porhaltanut minkäänlaiseen liikuntaan. Nyt olin netistä valkannut sopivalta (etäisyys, aika huomioiden) ja mielenkiintoiselta tuntuvan treenipaikan. Olin menossa TFW:lle. Vähän arvelutti miten tämä menee.

Melkein myöhästyin alusta. Auton tuulilasi cm:n paksuisessa jäässä. Herätin Valokuvaajakin kuuraamaan autoa näkyviin, koska muuten olisi jäänyt tuo kokeilukerta käyttämättä. Loppu hyvin kaikki hyvin. Perillä löytyi vielä parkkipaikkojakin. Lähes itkurajalle kohonnut stressitaso laski ihan kohtuu lukemiin.

Mistään varsinaisesta laitekuntosalista ei ollut kyse. Ei mistään teknomalliin päivitetystä, keskiaikaiselta kidutuslaitevarastolta näyttävästä tilasta. Sivumennen sanottuna siinä sarjassa huippu, noin ulkonäöllisesti, on laitepilateksessa käytetty penkki. Hiphei Borgiat, Sforzat ja kaikenmaailman inkivisiittorit: teidän laitteet oli niin last season.

Nyt oli iso hallityyppinen tila, vihreää tekonurmea, joitain laitteita, kahvakuulia, palloja, kelkkoja reunoilla. Enemmän kehonpainoa, liikettä hyödyntävää treeniä.

Sitten lähti. Pienellä porukalla, nyt viisi, ilmeisesti max 20, hölkätään lämmittelyt ohjaajan kannustuksella. Haarahyppyjä , kyykkyjä ja punnerrukset. Viimemainittujen tekeminen kunnolla on vielä haussa, on ollut jo noin 50 vuotta. Pallot, kahvakuula, kelkka peliin. Voimaa, kestävyyttä, liikkuvuutta sarjoissa. Ohjaaja ja muu porukka kannustaa.

Tunti on kulunut. Olen aika yllättynyt, pärjäsin paremmin kuin ajattelin. Toisaalta tunnen itseni ja rajoitteeni. Olen onneksi oppinut itsestäni jo jotain. Osa rajoitteistakin on voitettavissa ja voitettaviksi. Tunnin jälkeen vähän niin kuin voittajafiiliksissä kotiin.

Lopuksi se ikuisuuskysymys: loppuvenyttely vaiko loppuverryttely. Tässä tapauksessa, ja minulle, se loppuverryttely, venyttely vähän myöhemmin.

TFWstä, training for warriors, sen verran, että se on jenkkivalmentaja Martin Rooneyn kehittämä kokonaisvaltaisuuteen pyrkivä valmennusmetodi. Omalla kohdallani unohdetaan ”warrior”-osio ja pidetään ihan vaan se ”training for”, training for vaikka sitten siihen, että vielä 90 v:nä saisi talvisaappaat yhdellä jalalla seisten jalkaan.

Tämä training menee jatkoon. Täytyy vain löytää sille aika tanssituntien ja muun joukosta.

50 minuuttia juoksua ja muuta

Olen opintojen, töiden ja tekemisten keskellä pitänyt kiinni tanssitunneista. Siitäkin huolimatta, että jos laskemaan rupean niin kalliiksi tulee. Kuluvaankin viikkoon kuuluu pari swingsessiota. Toinen niistä tulossa tänään: esitys kenraaleineen. Jännittää, ainakin vähän. Pitkästä aikaa esittämään mitään muuta kuin asiaperusteista puhetta.  Keskimääräistä enemmän on treenattu.

Keskiviikolta jäi suunnitelmasta huolimatta show-jazz pois. Tunti, jolla käyn satunnaisesti, vaikka joskus jo lämppärivaiheessa olen ajatellut, että miksi tulinkaan tänne!  Step Upin Mindylle kiitos. Mukavuusalue ylittyy, eikä se ole mitenkään  huono kokemus. Ensi vuoden puolella otan nuo keskiviikot ihan vakkari schemaan.

Tanssi on jännä juttu. Ei se fyysinen osio, liikkua voi varmaan miljoonalla eri tavalla. Pään oikominen se jännempi juttu on, ajatusten saaminen rytmiin ja liikkeeseen, lihasmuistin virkistäminen ja toisaalta periksi antaminen rytmille ja liikkeelle. 60 vuotta tuntuu, muttei estä.

Eilen vedin vielä iltapimeässä muutaman kilometrin lenkin. Sen 50 minuuttia viikossa hölkkätahtiin, minkä pitäisi tehdä ihmiselle vaikka mitä positiivista. Sujui yllättävän hyvin. Kosteassa säässä harrastelija-astmaatikkokin juoksi ilman mitään vaikeuksia. Lähtemään ei saanut liikunnan himo, itsestään huolehtiminen tai muukaan fiksu ja kehittävä syy, vaan epämääräinen ”eniten vituttaa kaikki” -tunnelma.  Lenkin jälkeen ei enää v:kaan niin pahasti.  Ja en todellakaan ole mikään lenkkejä juokseva tyyppi.

Pimeää peltotietä yksin juostessani mietin, miten ylellistä on pystyä juoksemaan siellä  pelkäämättä sen kummemmin leijonia, karhuja tai muitakaan petoja. Toki nuo, leijonia ehkä lukuunottamatta,  ovat mahdollisia kohdattavia, mutta riski on kohtuullisen olematon. Jee me pohjoismaat!

Ups, nyt alkaakin joulutauko tanssijutuissa. Täytyy tutkia löytyisikö jotain tilalle jouluaikaankin.

PS. Olin eilen myös tuohtunut lähes kaikkia puhuttavista al-Holin naisista lapsineen niin, että päätin tätä kirjoittaessani pysyä tosi neutraalissa ja mitäänsanomattomassa aiheessa eli liikunnassa. Mutta: aikuisesta tai lapsesta ei missään olosuhteissa saisi tulla politiikan ja vallanhimon pelinappulaa, vaikka niin usein käykin. Jokainen on myös oikeutettu uuteen alkuun. Ns ”turvallisuuteen” vetoaminenkin vaikuttaa tässä lähinnä pahan luokan populismilta ja vastuullisen päätöksen väistelyltä. Hävettää suomalaisten päättäjien ja virkamiesten puolesta. Nuo leiritkin mitä todennäköisemmin hajoavat jossain vaiheessa, ja ongelmat voivat silloin olla noin satakertaisia.

 

 

Kesän ensimmäiset portaat

Illalla kymmeneltä Malminkartanon portaisiin. Tuulee. Aurinko on juuri laskemassa  tuon täyttömäkinyppylän taakse. Aika viileää.

Ollaan niin espoolaisia, että mennään Valokuvaajan kanssa autolla tähänkin liikuntafasiliteettiin. Voitaisiin mennä pyörälläkin, mutta ei nyt mennä.

Raput näyttävät talven jälkeen kasvaneen korkeutta. Niistä on kadonnut värit. Sääli. Toivottavasti joku innostuu maalaamaan ne uudestaan.

Ihmisiä on suhteessa ajankohtaan ja viileään iltaan yllättävän paljon. Pari keppihevostyttöä laukkaa rinnettä alas.  Huomenna on vapaapäivä useimmilla, ehkä ne on siksi saaneet luvan olla myöhempään ulkona.

Hengästyttää jo ennen ensimmäistäkään rappua. Sovimme Valokuvaajan kanssa, että hän menee huipulle tietä pitkin, minä rappuja. Muutama ajanottaja seisoo rappujen alkupäässä. Minä en ota aikaa, sykettä, matkaa. Kunhan menen.

Ensimmäiset raput menevät kehnosti. Hengästyttää. Mielessä käy koko sydämen vajaatoiminnan oirekirjo ja vaikka mitä muuta. Ainakaan en näitä rappuja ylös juokse. Kävelytahti. Toiselta tasaanteelta tilannekin tasaantuu. Huippukin on jo ihan tuossa edessä. Helpottaa ja lopussa ei tunnu oikein miltään. Hengitys ja sydän tasaantuvat lähes saman tien. 426 rappua selvitetty.

Muutama vuosi sitten juoksin epävirallisen Cooperin yli 2300, mikä yli 50 v:lle oli ihan hyvä, oikeinkin hyvä tulos. Nyt 60 v ei ehkä enää nuo lukemat irtoa. Juoksuradan näkeminenkin väsyttää ja sitäpaitsi, minä en edes pidä juoksemisesta.

Seuraavaa liikesessiota suunnitellen

Marjaana

PS: Vaikka en mittaile mitään kuin pakon edessa, niin nykyään tunnen jonkinlaista viehtymystä Ouran älysormukseen ( https://ouraring.com/uni-ja-oura-alysormus/ ) eli siihen, että se on sormus eikä mikään linnanmäkiranneke. Tuon sormuksen tämäkin Klonkku saattaisi haluta. My precious! Tosin en ihan niin kovasti kuin tuo Sormusten onneton önniäinen.

PS2: Tämä Oura-linkki ei ole yhteistyökuvio.

Luontosuhdetta vaalimassa

 

Viikonloppuna käytiin sekä Valokuvaajan sukumökillä että Sipoonkorven kansallispuistossa.

Mökillä paras anti oli hyvä laituri makoilla auringossa ja nopea doppaus Päijänteessä. Kylmää oli. Uimiseksi en sitä kutsuisi.

Olen juuri lukemassa Katja Pantzarin kirjaa Finding sisu, missä suomalaista luontosuhdetta, noita kylmävesidoppauksia ja muita tekemisiä kuvataan uusiosuomalaisen silmin. Osin kuvaus on niin haltioitunutta, että iskee jo perisuomalainen vastarinta: ei täällä nyt noin ihmeellistä ole!

Sipoonkorpi sitten muistutti juuri tuosta puolesta suomalaisuutta. Lapsiperheitä, eläkeläisryhmiä, kolmekymppisiä lenkkeilijöitä koiralla tai ilman, nuoria ja vanhoja metsässä lähes keskellä pääkaupunkiseutua, pääkaupunkiseutu noin laajasti ajateltuna. Ainoa mitä itse kaipasin oli vettä, mitä esim. Nuuksiossa löytyy paljon. Seuraava Sipookeikka tehdäänkin jollekin järvireitille.

Nyt käveltiin 5-6 km:n pituinen Kalkinpolttajanpolku. Reitti on helppo ja muutamaa rappunousua lukuunottamatta sopiva kelle vaan. Tuttavan FB-sivuille juuri kuvailin, että reitin alun olisi kävellyt vaikka korkkareissa. Jännää kuitenkin kuinka maastossa käveltynä tuo 5-6km tuntuu usein pidemmältä ja rankemmalta kuin jos vaikka steppailisi Aleksanterinkatua edestakaisin viiden kilometrin verran. Kaikkein hankalin osio tuosta reitistä oli löytää parkkipaikka. Sekin osa pääkaupunkiseutulaista luontosuhdetta: parkkipaikka metsänreunassa. Reittikarttojakin olisi ehkä voinut olla paremmin. Kännykän kartta sekoili.

Sipoonkorven rappuja (copyright JV)

Sipoonkorven kallioilta

Paikoin reitti on samaa pöhnäistä pusikkoa mitä suomalaismetsissä muutoinkin löytyy ylenmäärin. Kevät tuo toki oman lisänsä väreihin.

Vanhalta kalkkilouhokselta. Paikka on aika julman näköinen, mutta puhelimeni kameralla siitä ei saa oikeaa vaikutelmaa.

Ruoka- ja juomatauko. (copyright JV)