Porkkanaa köyhän talon porsaille – aluevaalit I

Tämä juttu liittyy nyt taas vaihteeksi sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöön ja heidän tilanteeseensa. Korona on tehnyt monen ihmisen elämästä hankalaa, taloudellisesti lievästi sanottuna tiukkaa etenkin kulttuurialoilla ja psyykkisesti rankkaa. Terveydenhuoltohenkilöstö on kuitenkin se kenen tilanteen tunnen parhaiten, ja sitä porukkaa minkä puolesta myös olen lähtenyt aluevaaliehdokkaaksi.

Ajattelin alkuun etten myöskään sotke tätä blogiani vaaleihin, mutta … Menen sinne vaaleihin sellaisena kuin olen, joten mikään ei sisällöllisesti ja varsinaisesti muutu, vaikka näitä mielipiteitäni tänne nyt lauonkin. Henkilöstön hyvinvoini vain on äärettömän tärkeä teema. Toinen syy miksi kirjoitan tähän on myös se , että aiemmin ajattelemani Vihreiden ”valmiiksi” laatima blogipohja oli aika peppuinen luoda, vaikka pohja on sama kuin tässä eli wordpress.

No niin esipuheista asiaan.

Jo ennen koronaa oli terveydenhuollossa henkilöstövajetta. Korona pahensi tilannetta. Henkilökuntaa siirtyi näytteenottoon, jäljitykseen ja rokottamaan. Tai sitten ihan muualle. Jäljelle jäänneille tarjottiin kiitoskortteja, täytekakkua ja lomapäivien poistolla uhkailua. Osalle henkilöstöstä luvattiin rahaakin, minkä päätöksen kanssa sitten myöhemmin soudettiin ja huovatiin, kunnes ne rahat lopulta luvattiin.

Henkilöstön rekrytointi on vaikea laji, mutta ymmärrys tarjota porkkanaa kepin sijaan tuntuu terveydenhuollosta puuttuvan. Mieluummin takkuaa asiakaspalvelu kuin etsitään uusia työmuotoja, korjataan palkkausta, luodaan uutta, houkutellaan ihmisiä töihin hyvällä. Kokeiluista lyhennetyllä työajalla, mutta ennallaan pysyneellä palkalla on maailmalta tullut todella hyviä työtyytyväisyyttä, elämänhallintaa lisääviä tuloksia. Omaehtoinen työvuorosuunnittelu ja työajanjoustot ovat jo olleet vuosia käytössä, mutta edelleenkään niitä ei sovelleta aina edes siellä, minne ne oivallisesti sopisivat. Työn, perheen, opiskelun ja itsensä toteuttamisen mahdollisuudet jäävät vain sanahelinäksi.

Osa henkilöstöongelmista on selkeitä ja tunnistettavia: liian pieni palkka on liian pieni palkka, niin yksinkertaista se on. Ongelmia on kuitenkin niin syvällä järjestelmän rakenteissa, sen hierarkioissa, perinteissä, hiljaisissa käytännöissä, että niitä on vaikea tunnistaa ja vielä vaikeampaa muuttaa etenkään järjestelmän ulkopuolelta. Johtaminen on valitettavan usein osa näitä rakenteita. Avointa, tilanteenmukaista ja hallittua johtamista toki löytyy, mutta myös vanhoihin ajatusrakenteisiin pohjaavaa managerointia. Managerointia sielläkin, missä tarvittaisiin innovatiivista ja kannustavaa luottamuksella johtamista.

Suomen terveydenhuollon menojen suhde bruttokansantuotteeseen on alhaisempi kuin muissa Pohjoismaissa ja käyttömenot vastaavasti pienemmät. Osa tuosta johtuu juuri palkkauksesta. Yhdistettynä muihin ongelmiin ei ihme, että suomalainen sairaanhoitaja lähtee mieluummin töihin muualle kuin paikalliseen yliopistosairaalaan. Ja työstään pitäisi aina voida olla myös ylpeä, sen lisäksi että se elättää sinut ja perheesi.

Toivottavasti korona toi tulleessa jotain hyvääkin, toivottavasti ajan, jolloin terveys, terveydenhuolto ja sen henkilöstö nähdään aidosti resursseina, ei vain kulueränä? Ilman muutosta me hoitajat olemme kohta jonossa kuin köyhän talon porsaat – niitähän oli vain se yksi.

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun. Asia on tärkeä!

Ja nyt lähden nollaamaan ajatuksiani leffaan, House of Gucci. Mutta kuka kumma käski tehdä siitä kahden ja puolen tunnin elokuvan, just asking? Hirvittää jo etukäteen.

Arkikuva

Piti kirjoittaa Jyväskylään opintopäiväkirja kvalitatiivisista tutkimusmenetelmistä. Kalmanraja maanantaina. Ei ole valmis vielä. – Koska bloginkirjoittamistauko on ollut pitkä, niin nyt olen tuon opintopäiväkirjan tehnyt. Odottelen arviota ja aloittelen kvantitatiivisiä tutkimusmenetelmiä.

Oli muutaman päivän helvetillinen kurkkukipu. Piti käydä koronatestissä. Ei ollut korona.

Kun ei ollut koronaa, menin tanssitunneille. – Toisen tunnin ope oli sillä aikaa voittanut boogie woogien maailmanmestaruuden, maailman rankingin ykköstilan, ja joitain viikkoja myöhemmin Suomen mestaruuden . Onnittelut vielä kerran.

Vastasin puhelimeen kun kysyttiin Vihreiden ehdokkaaksi SOTE -vaaleihin eli aluevaaleihin eli hyvinvointialuevaaleihin. Taitaa olla tosi rakas lapsi kun on noin monta nimeä. En ole päättänyt vielä. – Päätin myöhemmin vastata kyllä. Olisi ollut typerää olla vastaamatta niin, koska minulla joka tapauksessa on tietoa ja taitoa jo 40 vuoden ajalta mitä terveydehuoltoon tulee, ja Länsi-Uusimaakin on tuttu niin töiden puolesta kuin muutoinkin.

Löysin juhlatilan Purjehtijan valmistujaisiin. Päivää tosin täytyi muuttaa, jotta saatiin tila mikä haluttiin ja mihin oli varaa.

Poden juhlavajetta. En ole parantunut siitä vielä. – Toipumassa olen, juhlia tiedossa.

Poden juhlavaatevajetta. – Poden muutakin vaatevajetta jos totta puhutaan. Noin suomalaisittain aika harvinainen tilanne, mutta näin vain on. Olen käyttänyt aikuisilta lapsilta perimiäni vaatteita, mitkä nyt ovat tulleet tiensä päähän. Mutta hiphei, iltapuku minulla on, sekin vintage, muttei perheeltä peritty.

Poden matkustusvajetta. En ole mennyt juuri Matinkylää pidemmälle pitkään aikaan. – Haluan Mallorcalle, Venetsiaan ja Kuubaan.

Tilasin kirjastosta viikolla kirjan. Olen jonossa sijalla 1000+. Makuni on ilmeisen populaari. En ole saanut sitä kirjaa vielä.

Miettii pitäisikö tilata HBOmax Dyynin ja parin sarjan vuoksi. En ole tehnyt sitä vielä. – Tilasin myöhemmin, enkä jaksanut katso Dyyniä loppuun, vaikka Timothée Chalamet onkin silmänilo.

Tässä arkikuvaa elämästäni muutaman viikon ajalta. Sanovat, että sosiaalinen media tekee ihmisistä masentuneita ja ties mitä, kun muiden elämä näyttää niin paljon paremmalta, älykkäämmältä, vivahteikkaammalta. No ei näytä. Enimmäkseen kotona, kun töihin tullessa on pimeää ja kylmää, ja kun töistä lähtiessä on pimeää ja kylmää, niin olen vielä enemmän kotona. Kotona on tosin ihan kivaa, ja minulla tekemisideoita, vaikka virikkeiden tarpeeseen olisi hyvä lähteä muuallekin välillä.

Valse triste, Iman?

Nainen Instagramissa on kaunis, puku krinoliinihäkkyrä, naisella sammuneiden lyhtyjen katse. Jostain syystä mietin miksi. Raskas meikki ja vaikeasti hallittava puku, tai sitten on vain rankkaa olla David Robert Jonesin leski. Met Gala, New York. Valse triste, Iman?

Uppoan tuohon Voguen julkaisemaan pukujen suohon. Osa on kauniita, osa alan ammattilaisten mielestä varmasti todella upeita, jotkut lievästi sanottuna pornoja, osa vain kummallisia. No, mieluummin överit kuin vajarit. Ainakaan nämä eivät ole niitä ruskeita säkkejä mitä kaupat olivat väärällään, kun joku aika sitten niissä kävin etsimässä juhlavaatteita ja ihan sovitettavia kenkiä, ei säkällä nettikaupasta hankittavia no-voihan-nämä-palauttaa -popoja.

Huomaan kaipaavani kauppoja, ihan oikeita kauppoja, missä hypistellä materiaaleja, sovittaa, tulla uudestaan sovittamaan, miettiä lisääkö tuo hankita varsinaisesti mitään elämääni. Usein ei lisää. Minun kulutuksellani maailmantalous pysähtyisi aika äkkiä.

Vuosia sitten Purjehtija tarvitsi juhlavaatteet, puvun. Olen edelleen kiitollinen sille Stockmannin ihmiselle, joka etsi valmiiksi vaihtoehdot, sovitutti ne, tarkisti istuvuudet ja voilà. Kaikkien hermoja säästettiin.

Netin kautta tulee tehtyä ehkä enemmän harhaostoksia. Niitä ihan vähän liian kireitä kenkiä ei jaksa lähteä palauttamaan, kun uusiakaan ei heti saa ja muuten ovat kivat kengät ja sen sellaista. Ehkä joku jaksaa, minä en.

Koska iloista ja ajattelematonta ostajaa kaikki rakastaa, niin epäilen nettikaupan, halpaketjujen, hävittävän ihmisten viimeisenkin kyvyn tunnistaa vaatteen laatu, kankaan ominaisuudet. Sääli. En tiedä onko peruskoulussa edes ainetta tekstiilityö tai puhutaanko kuluttamisesta, laadusta. Nykyihmiseltä ei paljon jää vaatteita huutokauppojen kovahintaisiin kokoelmiin kaupattavaksi, ei tavalliseen vintage-putiikkiinkaan, ei ehkä edes matonkuteiksi. Lakisääteisesti ei tekstiilijätettä pitäisi syntyä. Haute couture -vaateet ovat huutokauppojen suhteen toki toinen juttu.

Noista omista juhlavaateistani vielä sen verran että kun oli kengät, mekko ja puolipäivää aikaa, niin jouduin hankkimaan samaan syssyyyn asuun ja tilanteeseen sopivan pikkulaukun. Voi herranjestas, vastaavaa blinblingiä en olisi ihan ajalla, täyspäisenä ja paremmassa likviditeetissä, enkä ainakaan Kiinassa tehtynä, ostanut, mutta nyt kävi näin. Mekko sen sijaan oli lopulta second hand Niin Mua -liikkeestä Porvoosta ja ihan kaupassa sovitettuna ostettu. Vielä sinne jäi se keltainen pitkä puku askarruttamaan, mutta keltainen ei ole ihan värieni top10:ssä. Korviksetkin olisin laitattanut, sellaiset pitkät Iman-tyyppiset, mutta ne nyt jäivät. Imanin korvikset tosin olivat meripihkaa tai ainakin meripihkan väriä, minä ajattelin hopeaa.

Vaatteet ovat kivoja, siis noin esteettisesti. Jotenkin on hirveän sääli katsella mustien, harmaiden, korkeintaan tummansinisten ”käytännöllisten” vaatteiden virtaa, mikä etenkin talvella purkautuu bussipysäkeille aamuisin, täyttää kadut ja kauppakeskukset. On niitä minullakin samaa väriä, mutta jotenkin masentavaa se on. Pieni riikinkukkosieluisuus, perhostelu tekisi meille kaikille hyvää, kun on vain se yksi elämä ja sen ei tarvi olla sitä valse tristeä, surullista valssia, ainakaan vaatteiden puolesta. Muutenkin on tarpeeksi hankalaa.

Tiskasiko Christine Madeleine Odette Lagarde tänään?

Parisuhteessa, lapsisuhteessa, lapsi-vanhempi -suhteessa ja kaikenlaisissa suhteissa tulee tilanteita missä yhtäkkiä huomaa pudonneensa rooliin. Rooliin, mikä oikeastaan ei ole ihan, läheskään tai todellakaan se oma rooli.

Minulla tuo rooli kulkee ns kotitöissä. Rakastan siistiä kotia, järjestyksessä olevia kaappeja, silitettyjä vaatteita, sisustuksellista minimalismia ja hyvää ruokaa. Rakastan kalaa, sieniä, ja marjoja. En vain mielelläni suorita noita juttuja. ”Suorita”? Laita arkiruokaa, siivoa ja tee muita asiaan liittyviä oheistoimintoja.

Samoin rakastan rantasaunoja, aamu-uintia, ilta-uintia, kuutamouintia, laiturikahveja, ruokailuja ulkona, mutta kammoan kesämökin ontuvia faciliteetteja. Pidän retkeilystä, vaeltamisesta, ulkona nukkumisesta, nuotioruokailusta, mutta joku muu saisi tehdä ne eväät. Joskus olen sanonut, että korjaan vaikka kattoa satakertaa mieluummin kuumana kesäpäivänä kuin vietän tuon päivän jossain mökkikeittiössä tai ylipäätään keittiössä. Ns kesäkeittiöitä pidän niitäkin lähinnä kotitöiden tekijöille kohdistettuna ansana.

Annan kaiken kunnioituksen niille, jotka kokevat huolehtijan, valmisteljan, suunnittelijan, mahdollistajan ja toteuttajan roolin omakseen, jotka ymmärtävät suoraan ilmasta, että perheelle pitää pakata sitä ja tätä mökki-, vene- tai muuta viikonloppuaktiviteettia varten. Ymmärrän minäkin mitä tarvisi mukaan, mutta haluanko oikeasti huolehtia siitä on toinen juttu.

Lapsista pitää pitää huolta, se on selvä. Lapset pitää myös opettaa laittamaan/hankkimaan kunnollista ruokaa itselleen ja huolehtimaan itsestään muutenkin, mutta pitääkö aikuisen huolehtia toisesta aikuisesta, huolehtia siitä, että syödään hyvin, puhtaista astioista ja kuljetaan vähintään suhteellisen siisteissä vaatteissa. Ei. Oikeasti en näe tuossa huolehtimisessa mitään hyvää ellei toinen ole sairas tai muusta syystä riippuvainen. ”No, siinä on se halu ilahduttaa.”. Omasta puolestani haluan ilahduttaa jotenkin muuten.

Juuri nyt kun vuoden marja, sieni ja mikä lie peuranmetsästyssesonki on parhammillaan, tuntuisi lähinnä idiotismilta että minun yksin pitäisi käyttää aikaani kaikenlaiseen hilloamiseen, pakastamiseen ja pikkelöimiseen. En vain ole tyyppiä huolimatta siitä, että haluan tietää mitä syön ja miten se on valmistettu. Ja tykkään olla metsässä!

Tuo otsikossa mainittu Christine Madeleine Odette Lagarde, Euroopan keskuspankin pääjohtaja ja yksi naisidoleistani, on jossain sanonut:  “I love cooking. Not for myself alone. Cooking is about giving.” Se jo aiemmin mainittu ilahdutus-pointti. Ymmärrän jos joku rentoutuu ruokaa laittamalla. Kaunis ruokapöytä parantaa monta pahaa mieltä. Siivouskin tuntuu aika monelle olevan mielenterveyden hoitoa: ympäristö kunnossa, elämä hallinnassa.

Valokuvaaja tuosta sivusta nakerteli, että ennen oli kunnioitettavaa, kun joku säilöi omena- ja marjasadon, sylttysi ja mehusti. On se sitä tietyssä mielessä edelleen, mutta kaikesta feminismistä ja tasa-arvosta huolimatta tuo sylttykellarin kuningattaren rooli jää yhä usein naiselle, jolla oikeasti olisi muutakin käyttöä ajalleen. Huolimatta poikkeuksista, ei nuoruuskaan tunnu takaavan sitä, että noihin käytäntöihin olisi tullut tai tulossa muutosta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vastenmielisemmiltä nuo arkitouhut tuntuvat tulevan. Hei, minulla on remontti kesken, vene kesken, pianoa pitäisi ehtiä treenailla, kirjoittaa ja ainahan tanssin mieluummin kuin tiskaan. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että minä ehdin viime viikolla tanssitunnillekin, oikeasti tunneille, ihan monikossa. Lauantai – tasaista salsatreeniä, maanantai – arggh, miten ihmisen pää voi olla kuin puuroa, rytmi kadota ja jalat mennä omiaan, tiistai – perusbaletti, löytyi reisilihakset ja keskiviikko – olin ajatellut mennä yhdelle kokeilutunnille, mutta lähdinkin tuttavan kanssa teatteriin.

Entä tiskasiko Lagarde tänään? En tiedä, mutta epäilen vahvasti.

Elämisen kristallireunaa teatterilta.

PS. kirjoittaja on käynyt emäntäkoulun, mietti hakeutumista kotitalousopettajaksi ja omistaa runsaasti keittokirjoja sekä kohtuullisen kookkaan ja sekaisen reseptikokoelman, mutta eräänä päivänä ruuanlaitto ja sen sellainen vain alkoi olla vastenmielistä. Ehkä osa tuota vastenmielisyyttä liittyy nykyiseen hoitotyöhöni: paapotaan ja passataan ihan palkalla, eikä pelkästään potilaita. Äitiäni lainaten, kun hän kuuli menostani sairaanhoitajakoulutukseen: ”Susta tulee kaikkien piika.”.

Viime viikkojen opetukset

Ensimmäinen opetus: jos laitat korkkarit jalkaan ruohokentälle, sellaiselle kunnolla kastellulle, niin korko uppoaa löllään kuin naula. Varaudu. Koron saa kyllä putsattua.

Vanhemmiten helpottaa korkkareiden käyttö. Tämä tiedoksi sille, joka miettii voiko pitkät ihmiset pitää korkkareita. Lisää balettitunteja vaan niin pysyy tasapainokin paremmin.

Käy tanssitunneilla niin kauan kuin vain suinkin pystyt. Maailmassa tarvitaan lihasten ja mielen koordinaatiota. Tanssituttavaa lainaten: ”Käyn täällä (tanssitunneilla) niin kauan kunnes Marko heittää ulos.”.

Karuus ei kannata. Jos haluat pukeutua kuin Dolce&Gabbanan näytösmallit ja syödä arkenakin kuin Nobel-päivällisillä, niin anna palaa vaan.

Tuota kauneutta. Kauneus on toki aina katsojan silmässä, mutta siinä ei toden totta kannata pihistellä. Oikeasti, käske niiden, jotka haluavat vain ”käytännöllistä” suksia kuuseen. Kuivapuvut ja joissain jutuissa tarvittavat muut releet ovat asia erikseen. Iltapuvussa hukkuminen voi olla tosi ”statement”, mutta ei siihen nyt vapaaehtoisesti kannata ruveta.

Mieti ajankäyttöäsi. Jos se ei edistä sitä, mitä pidät tärkeänä niin anna olla. Turha käyttää aikaa juttuihin, mitkä eivät ole yhtään mitään. Kaikessa kannata niitä, jotka edistävät elämisen rauhaa ja vapautta.

Matkusta aina kun siihen on tilaisuus. Matkusta vaikka Mäntsälään. Tai merenrantaan. Tai Venetsiaan, Firenzeen ja Kuubaan. Matkusta hitaasti. Hae uusia ajatuksia, ideoita, näkökulmia.

Lue. Siitäkin huolimatta että kirjastossa olet sijalla 980 jonossa johonkin kiinnostavista kirjoista.

Näihin kvasifilosofointeihin päädyin, erilaisten kiemuroiden kautta, lapsenlapsen tapaamisen myötä. Nahan alle hiipi ajatus: minä olen nyt se vanhempi sukupolvi, se mummu-sukupolvi. Se sukupolvi, jonka aika on tietyllä tapaa rajallisempaa kuin aiemmin. Järjellä ajatellen tilanne on ollut aina sama, mutta se ei vain ole tuntunut samalta. Kaikki on ollut mahdollista, ja edelleen on, mutta jonkinlainen ikuisuusaspekti iski mukaan. Kesän tapahtumilla, häistä hautajaisiin, on muutoinkin ollut vaikutusta. ”Ikä on vain numero”. No shit Sherlock, se on kuluneet vuodet ja miten ne on käyttänyt, mitä on nyt ja miten tulevat vuodet käyttää. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Viikon FB-ajatelma tähän loppuun: If you´re ever sad, just remeber the world is 4543 billion years old and you somehow managed to exist at the same time as David Bowie. Niinpä. Ja saman tyypin Major Tom -lyriikoiden sanoin: Check ignition and may God´s love be with you.

Hyvää viikonloppua

Marjaana

PS. Pikkulapset ovat enimmäkseen kivoja, mutta niiden taudit kamalia. Pari päivää podettu norotyyppistä tautia, jonka alkamisajankohdan voisin kohdallani paikantaa tasan tarkkaan viisi kilometriä Kehä I:n alusta itään. Ja minä ajoin!

Pikkulapset myös haisee kivalta. Vähän pesuaineilta, vähän ruualta, pikkulapsen elämältä, vuodenajoilta.

Viikon kupla

Puolimakaan sohvalla. Tarkoittaa tilannetta missä pää nojaa selkänojaan, selkä on huonoryhtisellä kaarella ja jalat maadoittavat rakenteen lattiaan, etten ihan valuisi matolle. Kuppi kahvia vielä. Edellinen kuppi kaatui vahingossa kirjahyllyn alle.

Työelämä antoi minulle viikon vapaata. Jee, I´m free.

Tuurasin viikolla Purjehtijaa yövahtina venesatamassa. Valokuvaaja tuli mukaan yövahdin seuraksi, nattvaktens livvakt. Purjehtija oli työkeikalla. Satoi ja tuuli, oli pimeää kuin lokakuussa. Kun katsoo sateista, pimeää merta, miettii kuka tuonnekin haluaa.

Katsoin Afganistanin tapahtumia TVstä ja luin Perussuomalaisten uuden puheenjohtaja Purran sanomisia lehdestä. Nolla turvapaikanhakijaa. In your dreams, honey, in your dreams. Valmiissa hyvässä maailmassa ehkä. Miksi ne pelkää ihmisiä, nuo perussuomalaiset? En ole kauhean innostunut sukuselvityksistä ja näistä dna-perimä testeistä, mutta perussuomalaisten lausunnot saavat minutkin harkitsemaan sen tekemistä. Ihan siinä toivossa että geeniveljeni löytyisivätkin jostain Ganges-virran alajuoksulta eikä Hämeestä ja Itä-Suomesta.

Oikaisen asentoani sohvalla. Haen lisää kahvia. Tänään siivoan, pitkästä aikaa. Mietin Mummeliakin. Parven sisäkatto ja lattia maalattu. Listat puuttuu. Toivon että löydän hyvät kierreportaat. Kierrätetynä ja hinnaltaan sellaisina, että minulla on niihin varaa. Nykyisiä nitkuportaita pitkin on tosin helpompi raahata tavaroita ylös kuin kierreportaita. Portaat ja kaiteet siis viimeisinä parvelle.

Käytiin leffassakin. Harvaa oli. Sääntöjen mukaan. Kiva pitkästä aikaa. Leffana Peruna – 1600-luvun start-up. Enemmänkin olisi aiheesta ehkä saanut irti. Nyt leffa kävi ajottain hiukan hitaalla. Hyvä yritys ja käsikirjoitus on vaikea laji.

Löysin itsestäni viikolla myös punkin. Mummelista, rankkasateen ja lämmön esiin houkuttelema. Ruohikkokin siellä on valtavan pitkää ja sateen niin laottamaa ettei leikkaus onnistu. Ja lähes hehtaari nurtsia on juttu sinänsä. Ällöä. Ällöä. Ällöä. Onnistui mokoma tekemään kivan pienen punaisen jäljen. Nyt syön antibiootteja borrelioosin estoon. Aivokuumerokote on jo ennestään.

Ajattelin käydä portaissa. Ovat uusineet juoksuportaat tässä lähellä. Minä en juokse niitä. Kävelen, etenkin nyt, pitkän tauon jälkeen. Taas kerran mietin sitä Ouran sormustakin. Kallishan se on, ja pari muutakin seikkaa vähän jarruttaa hankintaa. Tai jos minusta tulee sormusriippuvainen Klonkku. ” My precious”. Samaan tapaan kuin jotkut tuntuvat tulevan verenpainemittaririippuvaisiksi. Hei, ei sitä painetta todellakaan ole tarkoitus tunnin välein mittailla.

No niin, nyt siivotaan ja sitten harrastukset riviin. Vapaille kasautuu. Kaavat on, mekko puuttuu, Valokuvaaja teki pyynnöstäni aasialaistyyppisen mattokehikon, kuteet on, loimet puuttuu. Kipsirullat sovitusnuken muotoiluun puuttuu, nukke on. Savi puuttuu, ideoita on. Villapallot on, kiinnitys puuttuu. Neule on, muutama kymmenen senttiä puuttuu. AI -kurssi käynnissä, puolet vielä puuttuu. Kirjoittamisen kandityöhön ilmoittautuminen puuttuu. Venekin on, kunnostus kesken. Mummelikin on, kunnostus kesken. Ja tämän viikon tanssitunnin kore kaipaa kotitreeniä. Itseänikin pitäisi vähän kunnostaa esim. kampaajalla ja uusilla kengillä.

Eipä siis muuta kuin eteenpäin mummot lumessa. Kivaa viikonloppua.

Marjaana

Että sellainen päivä

Ihan alkuun: jos olet tyyppiä, joka haluaa tulla määritellyksi ulkoapäin, odotat aina hallinnollisia toimintaohjeita ja mottosi työelämässä on ”pitäisköhän meidän ensin kysyä esimieheltä”, niin älä vaivaudu lukemaan tätä juttua. En usko että muutut tästä miksikään.

___________________________________________________

Päivänä jona Greta Thunberg poseerasi Voguen kannessa, minä osallistuin poliittiseen kokoukseen pitkästä aikaa ja sympatiani sai tyyppi, joka veti HUS:n kiitoskorteista herneen nenään ja loi yllä olevan vastineen. Työvoimapula? No, kiva kun jaksatte.

Työvoimapulalle varmasti voi jotain, tosin ei heti tänään ja nyt, mutta aikanaan ja toivottavasti mitä pikimmin. Keinoja on. Kokeiluista lyhennetyllä työajalla ja ennallaan pysyvällä palkalla on tullut hyviä tuloksia, omaehtoisesta työvuorosuunnittelusta ja työajanjoustoista samoin. Alalle ja sijaisuuksiin todennäköisesti löytyisi tekijöitä kun ehdot ovat hyvät. Vapaiden ja lomien sijaistamisen ongelma poistuisi. Työn, perheen, opiskelun, itsensä toteuttamisen mahdollisuudet paranisivat. Voin kuvitella etenkin vanhoillisemman laidan tuttavieni puhuvan tässä kohtaa kansantaloudesta, mahdottomuudesta lyhentää työaikaa, ym. Pitkät työpäiväthän tuntuvat edelleen olevan miehen ja naisekin mitta, joillain lähes statussymbooli, vaikka niiden sosiaaliset ja terveydelliset vaikutukset on huonoiksi havaittu jo aikaa sitten. Yhteiskunnan vanhoillinen siipi vastusti aikoinaan oppivelvollisuuttakin, koska mitä siitäkin nyt olisi tullut jos kaikki saisivat opetusta. Tuolle siivelle muutokset ovat edelleen vaikeita, vaikka järki sanoisi mitä hyvänsä.

Hallinnollisesti vanhakantaisuus on helppoa. Säilyy kontrolli. Ei tarvitse laittaa itseään likoon, ottaa riskejä kuten uudistuksissa. Ristiriitaa syntyy jo siitä, että terveydenhuollon koulutus pyrkii itseohjautuvuuteen, tuomaan alalle työelämän kehittämiseen kykeneviä, halukkaita ja vastuullisia tyyppejä. (Ainakin toivon sen edelleen pyrkivän siiihen kaikesta etäilystä huolimatta.) Todellisuus onkin sitten toisenlainen. Kuulin äskettäin erään esimiehen todenneen, että sinä päivänä oli 15 työntekijästä viisi paikalla: nuoremmat olivat sanoneet itsensä irti ja vanhemmat sairaslomalla.

Tällä hetkellä työvoiman puute ,koronalla tai ilman, kohdistuu ehkä vaikutuksiltaan pahiten terveysasemiin. Kun työni puolesta joudun sanomaa ihmisille: ottakaa yhteyttä terveysasemalle, tuntuu tyhmältä. Kohde on oikea, mutta mitä järkeä on odottaa terveysaseman ajanvarauksen takaisinsoittoa monta päivää ja vastaanottoaikaa vielä kauemmin, viikkoja, ainakin meillä täällä. Isolla osalla ihmisistä ei myöskään ole varaa hakeutua yksityisille lääkäriasemille. Vastaanotolla voit vielä käydä yksityisillä, mutta tutkimukset ja toimenpiteet menevät useinmiten yli taloudellisen kantokyvyn. Tuskin haluamme systeemiä, missä muun perusterveydenhuollon toimimattomuuden vuoksi, potilaat hakeutuvat sairaalapäivystyksiin hoidattamaan itseään. Tähän voi toki sanoa, että mitä väliä mistä sen hoidon saa, mutta trust me, on sillä väliä istutko ensin tuntikausia tuijottamassa odotusaulan TV-ruutua ja lopulta saat pinnallisen avun, koska muuhun ei sillä hetkellä ole mahdollisuuksia.

Tottakai tulee aika, jolloin alan ammattilaiset taas hakeutuvat alan töihin, oli ehdot mitkä hyvänsä. Ihmisen täytyy syödä, nykymaailmassa ruoka ostetaan rahalla ja asumisestakin täytyy maksaa usein järkeen käymättömiä summia. Alalla on myös paljon hyvää, hyviä tyyppejä töissä ja työllä on enimmäkseen sisältöä. Kriisit luovat usein myös uutta, radikaaleja muutoksia. Vaikka kaikki muutokset ja kokeilut eivät onnistu, ei pieleen menemisen pelosta kuitenkaan kannata jättää toimimatta. Uusia reittejä on varmasti olemassa. Kartta vain levälleen ja tutkimaan, kyselemään ja kyseenalaistamaan.

Marjaana

Saari

Lumouduin lapsena saarista. En mistään rupuisista – tai vähemmän rupuisistakaan – kesämökkitonteista saaressa vaan ihan oikeista, kokonaisista saarista. En mistään sillalla mantereeseen yhdistetystä irtokappaleesta, vaan ihan oikeasta saaresta. Aarresaaresta. Saariston lapsista. Mitä näitä nyt on. Saarista joihin mentiin veneellä. Saarista joissa oli lämpimiä kallioita ja käkkyräisiä mäntyjä. Saarista joista näkyi viivalle meren ja taivaan välissä.

Luin lähes lukutaitoisen elämäni alussa Gunnar Mattsonin kirjan Prinsessa, jonka lopussa hän hankkii vaimolleen saaren. Elämän hämmästyttävyyksiin kuuluu, että paljon, paljon myöhemmin olin tulossa lapsen kanssa uimarannalta, kun minulta kysyttiin kulkuohjeita paikallisessa bussissa. Jäimme juttelemaan tuon satunnaisen tuttavuuden kanssa, puhuimme kirjoistakin ja kerroin lukemastani saaresta. ”Olet tavannut tuon naisen tuolla uimarannalla. Hän on minun vaimoni.”. GM oli kuollut aikaa sitten, saari oli yhä jäljellä ja tapaamani mies oli ”Prinsessan” nykyinen puoliso. Minua on suhteellisen vaikea hämmästyttää, mutta silloin se onnistui. Ehkä eniten siksi, että tulin satunnaisessa keskustelussa tuntemattomalle ihmiselle edes kertoneeksi tuon saarijutun ja että vastine oli mikä oli. Naisen kuoltua muutama vuosi myöhemmin tuo tapaamani mies kirjoitti hänkin kirjan ”Prinsessasta”.

Saarissa on lumoa. Hiljaisuutta, yksilöllisyyttä, eristyneisyyttä, luovuutta, aikaa, meren kohinaa, mitä et pääse pakoon vaikka haluaisitkin. Ihan syyttä suotta eivät Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettäneet kesiään Klovharulla. Saarilla on tehty taidetta, vetäydytty eristyksiin, tehty työtä, tultu hulluksikin. Kotkan Kaunissaaren kalmistossa on hautakiveen kirjoitettu vainajan kuolleen ”meren kohinaan väsyneenä”.

Ja sitten tulee talvi. Missään ei ole niin hiljaista kuin jäätyneellä merellä.

Entä jos mitta täyttyy siitä saaresta. Tove Jansson totesi jossain, että yhtäkkiä meri alkoi pelottaa. Saarimökkejä myydään vanhuuden, sairauden, vaikeiden kulkuyhteyksien, kyllästymisen, rahan puutteen, ylläpidon vaikeuksien ja ties minkä vuoksi. Saari ei koskaan ole helppo kaveri.

Olisiko minusta saareen? Minusta, joka rakastan kantakaupunkia, tekemistä ja tanssitunteja, ajottain ihmisvilinää. Eilen istuin Tuomiokirkon rappusilla ja ajattelin, ettei paljon parempaa paikkaa voi olla. Mutta se toinen puoli: kirjoitan usein aamuyöstä kun on hiljaista, juon aamukahvia auringonnousun aikaan, piirtelen itsekseni, tarvitsen aikatauluttomuutta, ja, ettei ihan epärealistisiksi heittäydytä, tarvitsen rahaa elämiseen – eikä tässä auta mitkään ”ei sitä ihminen niin paljon tarvitse …” Höpöhöpö. Minä tarvitsen. No, en tiedä, en oikeasti tiedä. Kokeilemalla tietäisin.

Marjaana

PS . Kun olin tämän kirjoittanut, en vielä edes julkaissut, niin tuttava lähetti vestin: Seilin saareen haetaan talvikaudeksi 21-22 asujaa. Ööh, aah, joo, juu, ööh …. mitäs tuohon nyt sanoisi. Pitää varao puheitaan, saattaa jopa saada sen mitä haluaa. Ajoitus osui juuri pohdintoihini. Onko nyt nämä kaksi kuvaa, niihin liittyvät mielikuvat, toisensa poissulkevia vaiko toisiaan täydentäviä?

Loma finaalissa, ilmastoahdistus jatkuu

Kuumana kesänä on tullut tavaksi potea ilmastoahdistusta. Omiin ahdistuksen aiheisiini se ei varsinaisesti kuulu, vaikka muutoin olen synnynäinen katastrofiin valmistautuja. Uskon tsemppaamiseen asioiden puolesta, en ahdistumiseen. Kuulun sukupolveen, joka pelkäsi ydinsotaa, marssi rauhanpuolesta ja ajoi kuka mitäkin aatetta. Nyt pelkään ilmastonmuutoksen seurauksia, köyhyyden lisääntymistä, ruuantuotannon hiipumista, puhtaan veden monopolisoitumista harvoille ja valituille ja niin poispäin. Pelkkä ahdistus ei kuitenkaan vie asioita eteenpäin.

Jokin aika sitten lukemassani kirja-arvostelussa kriitikko totesi kirjailijan kuvittelevan, että henkilökohtaisilla valinnoilla voisi vaikuttaa ilmastokehitykseen. Hei! Haloo! Pysähdy! Oikeasti uskon että jokainen voi valinnoillaan vaikuttaa. Monta miljardia ihmistä ei voi olla vaikuttamatta. Halussa vaikuttaa ne puutteet ovat ja jokapäiväisen elämän haasteet voivat lyödä yli. Mumbain katujen asukkailla voi olla, ja on, huono hengittää, köyhyys, jokapäiväisen leivän hankinta vie energian ja kyvyn vaatia hyväosaisilta vähemmän kuluttavaa elämäntyyliä. Meillä muilla on mahdollisuus.

Toki isoilla toimijoilla on isompi vastuu. On järkyttävää miten omassa maassaan hiilivoimasta eroon pyrkivä Kiina suunnittelee valtaisaa hiilivoimalaa eteläiseen Afrikkaan, Krugerin kansallispuiston kainaloon. Käsittämätöntä typeryyttä, ymmärtämättömyyttä yhtään mistään.

Tsemppaus paremman maailman puolesta jatkukoon ja Lauri Viitaa lainaten myös ”kesä jatkuu, kesä”. Tulossa häitä, tanssitunteja, vähitellen tekeytyvää Villa Mummelia, vieraita, toivottavasti lämpimiä päiviä, lämpimiä uintiretkiä, kaikea sitä hyvää mitä kesä tuo tulleessaan.

Kesän vapaus synnyttää usein kaikenlaisia uusia ideoita ja toivottavasti ne loppukesän ja alkusyksyn aikana jalostuvat toiminnaksi, sillä oikeasti ensimmäinen kesäloman jälkeinen työpäivä oli kamala. Ei työn suhteen sinänsä, koska mitä kamalaa voi olla yksikössä, josta kaikki muut ovat lomalla. Ihan vaan noin yleisellä tasolla rupesi itkettämään töihin tulo: ihmiselle, jolla on joku syndroomatyyppinen vapaudenrakkaus ja itseohjautuvuus ei tämän alan työpaikat todentotta sovi, mutta kun sekä remontti että tanssitunnit ja muutama muu juttu ovat sen verran hintavia, niin jatkamme harjoituksia – toistaiseksi.

Tässä muutama kuva kesältä.

Marjaana

%d bloggaajaa tykkää tästä: