Sanoin Valokuvaajalle, että nyt sopii ottaa elämänsä taidekuva: nainen sohvalla. Eli olin viikon flunssassa kotona, yskä vaivaa, nuha vaivaa, silmätulehdus vaivaa, korona ei vaivaa. Työn puolesta piti siinäkin testissä käydä. Miksi ihmeessä se näyte pitää kaivaa nenän kautta jostain silmän takaa? Tosi epämiellyttävää. Hyvä ettei ollut mitään. En pelkää tautia sinänsä, mutta perheessä asiasta olisi kaikkine eristyksineen tullut helvetillinen soppa pariksi viikoksi. No loppu hyvin, kaikki hyvin. Nuhat menee ja tulee.
Sohvalta seurasin myös Valokuvaajan työpaikan yt -neuvotteluja. Mitä niistä kuulin, niin paikan Boss tuntuu olevan vakuuttava, avoin, eikä anna vaikutelmaa pätemisen tarpeesta. Parempi on kuin useimmat oman työnantajani julkisuudessa suunsa avanneet edustajat. Ei se helppoa ole, sen muista aikaisemmista työsuhteistani. No, jos ihminen on tiedottamisen ammattilainen niin tuo vaikutelma on peruskauraa. Seurataan tilannetta. Sinänsä nuo toistuvat yt:t ovat helvetillisiä ja tekevät työstä nopeasti ulkoapäin ohjattua sanelua, mikä pysäyttää aidon ideoinnin ja tappaa kehittämisen halun.
Flunssaisena unohdin ilmoittautua kirjoittamisen kandityöhön. Ajattelin tekeväni sen sitten ja sitten, koska olihan aikaa, kunnes yhtenä yönä heräsin että ai niin, se meni eilen kiinni. Hätä ei kuitenkaan ole ihan tämän näköinen. Nyt syksyllä teen muut rästityöt pois ja mietin kandityön tekoa mahdollisesti vähän toisin.
Muutama päivä sitten oli Irlanti-Babyn kanssa lukupiiri What´s Upissa. Kuvan teos oli käsittelyssä. Täytyy varmaan jatkaa samaan malliin, kun on näitä esteitä tässä kanssakäymisessä noin muuten. Lisää kuvakirjojakin täytyy hankkia. Ja onhan se niin kuin Valokuvaaja totesi: ”Mummeli on ihan täpinössään, kun vauva Irlannissa sanoo: ”Öh”.” Olenhan minä.
Olen tosi onnellinen sairaslomaviikosta. Siunattu flunssa. En tiedä oliko flunssa syy vai seuraus parille edeltäneelle ”eniten vituttaa kaikki”-viikolle, mutta nyt alkaa jo olla uusia ideoita ja suunnitelmia ja eilen olin jo töissäkin.
Työpaikan ovea avatessani mietin, että 60-vuotta mennyttä elämää huomaa siitä, että into tehdä taloudellisesti epävarmoja ratkaisuja hilliintyy. Olen pohtinut irtisanoutumista jo pitkään, hyvin pitkään. Aiemmin olisin iloisesti kävellyt esimieheni luo ja ilmoittanut, että tämä oli tässä. Nyt juttu arveluttaa seurauksien vuoksi. Toki voisin myydä Mummelin, heti kun remppa on joltisessakin reilassa, keskittyä artesaanijuttuihin, mihin nyt en täysillä pysty, ja muuta vastaavaa, mutta silti. Ilmeisesti etsin sopivaa kompromissiratkaisua. Näin en voi jatkaa. Kolmelta aamuyöstä herääminen siksi, että työ turhauttaa ja koulutuksenikin menee hukkaan niin taloudellisesti kuin muutenkin, ei ole kenellekään terveellistä, eikä kenenkään etu. Kokemus on tosin osoittanut, että jonain aamuna vain herään aikalailla kristallinkirkkaaseen ajatukseen suunnasta mihin lähteä. Toivottavasti ei kuitenkaan minkään grande-luokan katastrofin kautta. No, eiköhän tämä tästä. Vene odottaa, Mummelin remppa odottaa.
PS. Lopulta on tänä kesänä Mummelissa saatu paljon aikaan. Ikkunat on siedettävät, sähköt ajanmukaistettu, hirsihommat tehty. Kyllä tästä hyvä tulee.
Huskynharmaat hiukset 