Nakit ja napsahdukset. Koronajäljittäjä soitti. Oli soittanut meille kaikille tuossa potentiaalisessa tartuntatilanteessa mukana olleille. Soitti puolentoistaviikon jälkeen tapahtuneesta. Joku onneton jossain oli testattu koronapositiiviseksi ja me kaikki jouduimme karanteeniin. Tuli karanteenipäätöskin sakoilla tai vaihtoehtoisesti kolmen kuukauden vankilakeikalla vahvistettuna. Sakon määrää ei kerrottu, en ainakaan huomannut. Lienee kohtuupaljon, jos sitä kolmen kuukauden vankeudella pitää kompensoida.
Kellään meistä karanteeniin julistetuista ei tiettävästi ole oireita ja jos olisi ollutkin, niin vähän jälkijunassa tuo karanteenipäätös tuli. Pari päivää etätöitä ja siinä se sitten olikin. Ei noilla eväillä, tuolla viiveellä koronaa voiteta ja oikeasti mahdollisuudet saada kiinni muita kuin tuota omaa porukkaani vastaavaa kiinteää ryhmää ovat olemattomat. Helposti löytyy kenen kanssa olit treeneissä, mutta mistään ei löydä kaikkia niitä kenen kanssa olit ravintolassa. Hyvä yritys, mutta käytäntö ei pelaa. Koronatilanteen kanssa täytyy vaan opetella elämään. Keskiajalla ruttokin hiljensi kaupungit, mutta elämä voitti. Elämä voittaa aina.
Elämisestä puheen ollen, niin viime kevään suositusten toteutus kohdistuen vanhoihin ihmisiin, minkä seurauksena osa ei mennyt, tai päässyt, ovesta ulos pitkiin aikoihin, ja kohdistuminen Uudenmaan maakuntaan ei vaikuttanut ihan viisaalta. Maakunnan sulkeminen muilta on yhtä outoa kuin suhtautua vanhoihin ihmisiin yhdenmukaisena massana ja päättää asioista heidän ylitseen. Toivovatko päätösten tekijät itselleen samaa kohtelua. Suojelu, turvallisuus, ”terveys edellä” – just joo. Yksilöllisyyttä, vaikka usein feikkiäkin sellaista, itsenäisyyttä ja yksilön vastuuta korostavassa maassa jonkun ryhmän jättäminen äänettömäksi iän, sairauden, kehitysvamman, etnisen taustan, seksuaalisen suuntautumisen, sosiaalisen ryhmän tai jonkun muun seikan nojalla on väärin ja kohtuutonta. Toisaalta koulujen sulku ja harrastusmahdollisuuksien häviäminen oli joillekin lapsista ja nuorista hyvinkin kohtalokasta ja toipumiseen menee aikaa.
Eristyksissä elämiseen täytyy olla aika zen. Vaikka on kiva olla kotona, etätyö on sujunut ihan hyvin ja tänään on virallinen kesälomapäiväkin, niin tanssituntien alkamista odotan kovasti, kaupasta olisin halunut kipsiä harrasteluun ja valita viikonlopun kukkakimpun. Kirjastoon varatut kirjatkin meni nyt menojaan, mutta eipä mitään. Uusimmassa Kjell Westössä olen edelleen ties kuinka monessadas parin tuhannen varaajan jonossa. Ja ihan hevillä ei meidän kirjahyllyjä katsoessa lukeminen tästä talosta lopu muutenkaan. Pieniä juttuja, mutta ne saavat ison merkityksen, kun ei pääse niitä tekemään.
Mutta hei, haluan Hollantiin katsomaan Vauvaa tai Vauvan tänne! Iskee jo mummukateus: Hollannin mummu voi olla Vauvan kanssa, mutta Suomen mummu ei ole Vauvaa nähnytkään. En yleensä ole mikään oioi-ja-lässyn-lässyn vauvojen suhteen, mutta pitäisihän tuo ainakin joskus vauvanakin tavata, eikä vasta sitten, kun se on Hollannin koripallomaajoukkueessa. Laittaisin tähän kuvan Vauvasta, mutta kun en ole kysynyt lupaa.
Huskynharmaat hiukset 