Saari

on

Lumouduin lapsena saarista. En mistään rupuisista – tai vähemmän rupuisistakaan – kesämökkitonteista saaressa vaan ihan oikeista, kokonaisista saarista. En mistään sillalla mantereeseen yhdistetystä irtokappaleesta, vaan ihan oikeasta saaresta. Aarresaaresta. Saariston lapsista. Mitä näitä nyt on. Saarista joihin mentiin veneellä. Saarista joissa oli lämpimiä kallioita ja käkkyräisiä mäntyjä. Saarista joista näkyi viivalle meren ja taivaan välissä.

Luin lähes lukutaitoisen elämäni alussa Gunnar Mattsonin kirjan Prinsessa, jonka lopussa hän hankkii vaimolleen saaren. Elämän hämmästyttävyyksiin kuuluu, että paljon, paljon myöhemmin olin tulossa lapsen kanssa uimarannalta, kun minulta kysyttiin kulkuohjeita paikallisessa bussissa. Jäimme juttelemaan tuon satunnaisen tuttavuuden kanssa, puhuimme kirjoistakin ja kerroin lukemastani saaresta. ”Olet tavannut tuon naisen tuolla uimarannalla. Hän on minun vaimoni.”. GM oli kuollut aikaa sitten, saari oli yhä jäljellä ja tapaamani mies oli ”Prinsessan” nykyinen puoliso. Minua on suhteellisen vaikea hämmästyttää, mutta silloin se onnistui. Ehkä eniten siksi, että tulin satunnaisessa keskustelussa tuntemattomalle ihmiselle edes kertoneeksi tuon saarijutun ja että vastine oli mikä oli. Naisen kuoltua muutama vuosi myöhemmin tuo tapaamani mies kirjoitti hänkin kirjan ”Prinsessasta”.

Saarissa on lumoa. Hiljaisuutta, yksilöllisyyttä, eristyneisyyttä, luovuutta, aikaa, meren kohinaa, mitä et pääse pakoon vaikka haluaisitkin. Ihan syyttä suotta eivät Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettäneet kesiään Klovharulla. Saarilla on tehty taidetta, vetäydytty eristyksiin, tehty työtä, tultu hulluksikin. Kotkan Kaunissaaren kalmistossa on hautakiveen kirjoitettu vainajan kuolleen ”meren kohinaan väsyneenä”.

Ja sitten tulee talvi. Missään ei ole niin hiljaista kuin jäätyneellä merellä.

Entä jos mitta täyttyy siitä saaresta. Tove Jansson totesi jossain, että yhtäkkiä meri alkoi pelottaa. Saarimökkejä myydään vanhuuden, sairauden, vaikeiden kulkuyhteyksien, kyllästymisen, rahan puutteen, ylläpidon vaikeuksien ja ties minkä vuoksi. Saari ei koskaan ole helppo kaveri.

Olisiko minusta saareen? Minusta, joka rakastan kantakaupunkia, tekemistä ja tanssitunteja, ajottain ihmisvilinää. Eilen istuin Tuomiokirkon rappusilla ja ajattelin, ettei paljon parempaa paikkaa voi olla. Mutta se toinen puoli: kirjoitan usein aamuyöstä kun on hiljaista, juon aamukahvia auringonnousun aikaan, piirtelen itsekseni, tarvitsen aikatauluttomuutta, ja, ettei ihan epärealistisiksi heittäydytä, tarvitsen rahaa elämiseen – eikä tässä auta mitkään ”ei sitä ihminen niin paljon tarvitse …” Höpöhöpö. Minä tarvitsen. No, en tiedä, en oikeasti tiedä. Kokeilemalla tietäisin.

Marjaana

PS . Kun olin tämän kirjoittanut, en vielä edes julkaissut, niin tuttava lähetti vestin: Seilin saareen haetaan talvikaudeksi 21-22 asujaa. Ööh, aah, joo, juu, ööh …. mitäs tuohon nyt sanoisi. Pitää varao puheitaan, saattaa jopa saada sen mitä haluaa. Ajoitus osui juuri pohdintoihini. Onko nyt nämä kaksi kuvaa, niihin liittyvät mielikuvat, toisensa poissulkevia vaiko toisiaan täydentäviä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s