Äitini tytär

on

Istumme aamiaisella hollantilaisessa hotellissa. Tytär, Poika, Valokuvaaja ja minä. Family-come-together kolmannessa maassa, kun yksi elää jatkuvasti muualla, yksi osa-aikaisesti muualla ja Valokuvaaja ja minä haikailemme asuvamme muualla. Tai minä en haikaile. Yritän kuumeisesti miettiä millä eläisimme Valdemossassa, Hollannissa tai jossain. Se kun ei ihan riitä että heittäytyisin George Sandiksi ja Talveksi Mallorcalle. Valokuvaajastakaan kun ei edes hyvällä tahdolla saa keuhkotautista Chopinia. Keuhkotautisen kyllä muttei Chopinia. Valokuvaamisen elättävää vaikutusta en nyt tässä kommentoi.

Keskustelemme matkoista. ”Äiti saa tulla Irlantiin, kun se oppii olemaan laukomatta mielipiteitään.”. Kaikki pöydässä olevat kannattavat innokkaasti tytärtä. Öööh. Rehellisesti sanottuna aamiaispöydässä tulee kyyneleet silmin arvostelusta, ei asiasta sinänsä, mutta muista syistä, ja pisarakin liikaa on sitten se pisara liikaa.

Mutta myönnetään. Olen kärkäs sanomaan asioista. En silti, ainakaan omasta mielestäni, arvostele, mutta en ole hiljaakaan. Mielipiteeni sanon. Niin sanoi äitinikin, mikä oli kamalaa.

Arvostan sitä, että muutkin sanovat mielipiteensä vaikka saatan loukkaantuakin. Niin arvosti ehkä äitinikin, paitsi ettei hän juuri noteerannut niitä miksikään, mikä oli kamalaa.

Mitä muuta meissä oli samaa, äidissä ja minussa?

En ymmärrä keskustelukulttuuria, jossa hengenvetäminen ei ole sen merkki, että puhuja lopetti. Ei ymmärtänyt äitinikään, mikä oli kamalaa.

En juuri haikaile tai haaveile asioita. Eipä juuri haikaillut äitinikään, mikä ei ollut niin kamalaa.

Inhoan toimimattomuutta, periksiantamista, niin inhosi äitinikin, mikä ei ollut niin kamalaa.

Minusta tuli kantapään kautta lähes äärimmäisen totuuden vaatija. Äitini oli epärehellinen takinkääntäjä, jolle totuus oli jonkinlainen peli: ”Kuule, aina voi vähän valehdella jos tarvii.”. Omakohtaisesti kamalaa, lapselle ei koskaan ikinä saa valehdella.

En oikein koskaan ole tottunut epäjohdonmukaisuuksiin. Äidilleni epäjohdonmukaisuus, arvaamattomuus oli leipälaji, mikä oli joskus kamalaa sekin.

Äitini piti vaatteista. Kaupassa: ”Kumman mekon sä haluat? Ai tämän! Mikset tuota? No, otetaan sitten molemmat.”. Pieni ambivalenttinen kasvatusote pois jättäen: ei ollut mitenkään kamalaa.

Olen joutunut olosuhteista, itse luoduista, mutta myös satunnaisista tapahtumista johtuen tsemppaamaan perheeni eteen ehkä tavallista enemmän. Äitini ei koskaan julkisesti puolustanut perhettään, pikemminkin päinvastoin, mikä oli kamalaa.

Äitini ei pitänyt lapsista. Minä pidän omistani ja joistain, vähän hauskemmista muista tapauksista. Ei lopulta niin kamalaa.

Kaikkein kamalinta on ehkä kuitenkin se, että huomaan itsessäni päivittäin myös niitä piirteitä, joista en äidissäni pitänyt, joista tietoisesti olen pyrkinyt eroon. Olen enemmän ja enemmän äitini tytär.

Tsemppaaminen jatkukoon silti, ja näillä näppäimillä mennään kohti sitä päivää vuodessa, äitienpäivää, jolloin äiti ei enää olekaan nainen vikoineen, puutteineen ja hyveineen, vaan se lihaksi tullut yli-ihminen, äitimyytin inkarnaatio, jolle kolistellaan keittiössä aamuyöstä kasaan jonkinlaista aamukahviannosta ja joka mummuvaiheessa pahimmillaan joutuu itse tarjoamaan jälkipolville äitienpäivälounaan kotonaan.

Mutta lapset! Tämä äitienpäiväsarkasmi ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö minullekin saa tarjota skumppaa, lounasta, aamukahvia, mielellään jonkun kivan lahjan ja sen sellaista tämänkin päivän kunniaksi. Ja muinakin päivinä voi vaivautua.

Kiittäen

Lapsistaan ylpeä äiti

sanilat sannalla
Copyright JV 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s